Koottuja ajatuksia
Eroon tavarasta
Rojua kertyy. Jos ihmisessä on vähänkin keräilijän vikaa, sitä kertyy vielä enemmän. Omat hyllyni notkuvat DVD:istä, CD:istä ja erilaisista peleistä, ja joukossa on myös kaikenlaista muuta pientä tilpehööriä. Kiellän kuitenkin olevani materialisti. Kun törmäsin vähän aikaa sitten Time-lehden artikkeliin, jossa puhuttiin elämästä vain sadan tarkoin valitun esineen turvin, jokin loksahti kohdalleen. Tavara on turhaa ja pinnallista, ja sen kokoajat alkeellista porukkaa. Kohoaminen materian yläpuolelle buddhalaismunkin tavoin on ylevä ja käytännöllinen päämäärä, vaikka elämäntapa muutoin olisi kuinka hedonistinen tahansa. Kokosin itselleni kokeeksi listan, mitkä sata esinettä pitäisin elääkseni mukavasti - suosittelen myös sinulle sunnuntai-illan ratoksi. Herättää ajatuksia siitä, mikä elämässä lopulta on tärkeää. Myös ptmanin suosittelema Paul Grahamin artikkeli aiheesta on lukemisen arvoinen.
En ole kerännyt levykokoelmaani sen takia, että haluaisin hyllytilalle käyttöä, vaan sisällön takia: haluan katsella elokuvia, kuunnella musiikkia ja pelata. Suurin osa kirjoistani on tullut luettua vain kerran. Kerään kokemuksia, en tavaraa. Muoviset läpyskät siistissä rivissä eivät ole lopulta kovin olennainen osa elämystä, vaan pikemminkin vain tiellä. Joillekin kivasti kiiltelevät pyöreät lätyt muovikoteloissa ovat tärkeitä, ja ymmärrän tämän - on luonnotonta omistaa jotain aineetonta. Väittäisin kuitenkin, että keräilyvietistä on mahdollista myös opetella eroon. Ainakin aineettomasta rahasta on hiljalleen tullut enemmänkin sääntö kuin poikkeus, ja ihmisiä, jotka säilövät setelitukkoja patjansa alle saatetaan pitää vähintäänkin hieman erikoisina. Käteinen raha yleensä on melkoista rahanhukkaa. Käykö CD-levyille joskus vielä samoin? Ainakin uskon ja toivon niin.
Olisi kiva tietää, kuinka paljon esimerkiksi viihdeteollisuuden kuluttama muovi painaa ihmisten ekologisessa jalanjäljessä. Nykyteknologialla se on käytännössä yhtä turhaa kuin paperiset laskut, reseptit ja kuititkin, joista sentään ollaan pikkuhiljaa pääsemässä eroon. Samaa tietä saisivat mennä minun puolestani lopulta myös kirjat, lehdet ja postikortitkin, kunhan lukijalaitteista saadaan tarpeeksi hyviä. Juttu vaan on, että lopulta, ehkä muutaman vuosikymmenen turhauttavan säädön ja kiroilun jälkeen kaikki tulee toimimaan digitaalisessa, liikkuvassa ja täydellisen verkottuneessa maailmassa paljon paremmin kuin mikään nykyään toimii. Kuulostaa insinöörin märältä unelta, ja sellainen se pohjimmiltaan onkin, mutta se on myös totta. Eikä kyse ole pelkästään ekologisista näkökohdista. Paha sanoa, ovatko ne lopulta edes olennainen osa muutosta, vaikka niin toivoisikin. Vaikka muutama perinteinen teollisuudenhaara kuolisikin, ei se välttämättä merkitse voittoa viherpiipertäjille, ellei ihmisten kulutuskäyttäytyminen muutoin muutu. Elektroniikkateollisuuskaan ei ole varsinaisesti tunnettu ylenpalttisesta ympäristöystävällisyydestään.
On tavallaan hienoa elää tällaisina aikoina, kun tekniikka kehittyy nopeasti ja ihmisten käyttäytyminen sen mukana. On virkistävää nähdä asioiden muuttuvan, olla itse osana muutosta ja ajaa sitä eteenpäin. Voi arvailla, mitä tulee tapahtumaan, ja toivoa, että muutos on haluamaansa suuntaan. Juuri nyt päällimmäisenä toivon, että tavaran arvostus ihmisten silmissä laskee sille tasolle, mille se kuuluu. Vaan jos huomenna kaikki on paremmin, miksi kannattaa tänään nousta sängystä? Taipumus elää tulevaisuudenvisioissa on jollain tapaa enemmän kirous kuin lahja, ja toisinaan haluaisin siitä eroon lähes yhtä paljon kuin muoviröykkiöistä ympärilläni. Kylkiäisinä saa myös jatkuvan epävarmuuden tunteen ja huolen suuren mittaluokan uhkakuvista, joille pieni ihminen yksin ei voi yhtään mitään. Vaan siitä ehkä enemmän joku toinen kerta.
Aloitin tavarasta eroon hankkiutumisen myymällä pois DVD:itä ja CD:itä, joita en kaipaa. Seuraavaksi vuorossa ovat elektroniikkaromu ja vanhat aikakauslehdet. Epäilen suuresti, että joskus pääsisin 100 esineen tavoitteeseen, mutta ajattelutapa kannattanee pitää mielessä. Ainakin muuttamisesta tulee sen hitusen verran helpompaa.
Porvarit ja kasvihuoneilmiö
Kuten eräs nokkela sarjakuvantekijä huomasi, Zimbabwen hiilidioksidipäästöt asukasta kohden ovat maailman matalimpia - samoin kuin zimbabwelaisten keskimääräinen elinikä. Aivan suoraa syy-yhteyttä asioilla ei taida olla, mutta olisi hassua väittää, ettei niillä olisi mitään tekemistä keskenään. Pitkä tai leveä elämä ympäristöä kuormittamatta on lähes mahdoton yhtälö. Luottokorttilaskun kerääntyminen näkyy myös kasvihuonekaasujen kerääntymisenä ilmakehään. Joskus sitten isotkin velat erääntyvät maksettavaksi - joko ulosottomiehen vierailun tai luonnonkatastrofien muodossa. Olisi hienoa, jos riskiä pystyisi jotenkin vähentämään kohtuullisesta elintasosta tinkimättä.
Miten sitten pitäisi suunnata kulutustaan, jotta vaikutus ympäristöön olisi mahdollisimman pieni? Selkeitä nyrkkisääntöjä on ostaa palveluita ja aineettomia asioita tavaroiden sijaan, ja vuokrata tai lainata kaiken sen, mitä ei tarvitse kuin harvoin. eMusicista ladattu biisi kuormittaa ympäristöä todella vähän muovikuoriin pakatun fyysisen tuotteen rinnalla, ja junan ykkösluokassa istuminen tulee yksinäiselle matkaajalle edullisemmaksi kuin oman auton hankkiminen ja käyttö. Palveluiden kanssa ongelmaksi tulevat tosin kaikenlaiset sivukustannukset - siivouspalvelun työntekijä joutuu todennäköisesti tekemään työmatkansa autolla, ja ravintolan budjetista menee rahaa huippukokin palkan lisäksi myös eksoottisiin raaka-aineisiin, sisustukseen, sähköön ja tilojen lämmitykseen. Kokonaiskuorman arviointi on usein niin ylettömän hankalaa, ettei sitä pitäisi kuluttajan harteille oikeastaan sälyttää.
Onneksi ainakin yksi helppo ja yleispätevä keino käyttää paljon rahaa ympäristöystävällisesti löytyy: osta kerrostaloasunto keskisuuren tai suuren kaupungin keskustasta. Päätöksellä pienemmästä kämpästä paremmalla paikalla on paljon myönteisiä sivuvaikutuksia: matkat lyhenevät, lämmityskustannukset laskevat ja infrastruktuuria tarvitaan asukasta kohden vähemmän. En tajua, miten maaseudulla kehdataan valittaa vaikkapa lankapuhelinpalvelujen alasajosta. Moderni asuminen keskellä korpea on vaaditun työn ja ympäristön kannalta niin tehotonta ja typerää, että siitä pitäisi olla kaiken järjen mukaan valmis maksamaan melkoisen paljon - tai vaihtoehtoisesti tinkimään mukavuuksista. Öljykin on vieläkin liian halpaa siihen nähden, kuinka paljon sitä on jäljellä. Samoin kuin ruoka, ja melkein kaikki muukin.
Ikävää inflaatiossa on lähinnä se, että säästämisen sijaan se ajaa joitakin ihmisiä vain työskentelemään enemmän, ja tilanne vinoutuu kaikkien kannalta entistä pahemmin. Pidän hirveän paradoksaalisena ajatusta, että USA:n ylemmän keskiluokan lähiöihmisillä on keskimäärin maailman lyhimmät lomat, kaukaisimmat lähikaupat ja pisimmät työmatkat. Luulisi, että yhdessä maailman vauraimmista valtioista kehitys olisi pystynyt pikkaisen parempaan. Tottahan toki lähiö on turvallinen ympäristö lapsille kasvaa, mutta rajansa kaikella. Suomessakin pykätään vielä pystyyn uusia, entistä isompia automarketteja, ja asiakkaitakin näyttäisi riittävän. Miksi hitossa? Vaikka eliniänodotteeni onkin hieman pidempi kuin keskiverrolla zimbabwelaisella, käytän silti rajallisen aikani mieluummin johonkin muuhun kuin päivittäin autossa istumiseen.
Vapusta ja teekkareista
Muistan vapun 2005, kun vietin sitä Tampereen keskustassa ensimmäistä kertaa. Oli fuksivuoteni TTY:llä, ja kuvittelin vielä olevani teekkari. Tiedäthän, sellainen tyyppi joka viettää vappua kaupungilla, jonkin verran humaltuneena sekä haalariin ja hattuun sonnustautuneena. Silloinkin olin kuitenkin jättänyt juomat nauttimatta, eikä minulla ollut teekkarilakkia. Kun tunnelma oli ylimmillään ja lakituksen hetki yöllä viimein koitti, kaduin muutaman hetken verran päätöstäni jättää kallis hattu ostamatta. Tunne meni kuitenkin nopeasti ohi, eikä kestänyt lopulta kovin kauaa, ennen kuin valinta tuntui varmasti oikealta. Kun vaihdoin koulutusohjelmaa tietotekniikkaan, myös uusi haalari jäi hankkimatta. Tammerkoskessa en ole koskaan käynyt kastautumassa. Jos näiden ulkoisten seikkojen yhdistelmä tekee minusta kanssaopiskelijoitteni silmissä vähemmän kunnollisen teekkarin, niin tehkööt.
En oikeastaan edes pidä teekkareista. Tämä saattaa vaikuttaa sikäli ristiriitaiselta, että tiukasti määritelmän mukaan olen edelleen itsekin sellainen, mutta en ole koskaan oikein kokenut stereotyyppistä opiskelijakulttuuria omakseni. Nykyään Tampin myyjät Tampereen katukuvassa vapun aikaan lähinnä ärsyttävät. Lopulta kaikkia Suomen teekkareita yhdistää kuitenkin vain yksi asia: kiinnostus tieteeseen tai tekniikkaan, ja sekin saattaa joskus olla turhan laveasti sanottu. Totta kai minuakin kiinnostaa tekniikka, mutta vain yhtenä asiana muiden joukossa. Tietotekniikan opiskelunkin koen lähinnä mahdollisuutena kehittää loogista ajatteluaan ja ratkaista haastavia ongelmia, en niinkään koneiden kanssa pelehtimisenä. Toisaalta ohjelmointi on myös näppärä väline tehdä monenlaista taidetta, joka taitaa edelleen olla ykkönen kiinnostuksen kohteitteni joukossa.
Tänä vappuna en tehnyt oikeastaan mitään erikoista. Lähinnä istuin kotona koneen ääressä, opiskelin huvikseni pikkaisen typografiaa, pelasin Team Fortress 2:sta ja katselin Desperate Housewivesia. Tosi on. Kyllähän se pikkuisen jäi harmittamaan, että etukäteen vapunaatoksi kaavailemani mukava ilta erittäin mukavan naishenkilön seurassa jäi sairastapauksen takia väliin, mutta siihen pitäisi riittää myöhemminkin mahdollisuuksia. Kaupungille menemättä jättäminen ei harmita näin jälkikäteen hiukkaakaan. Yksi teekkarivappu elämässä on minulle enemmän kuin tarpeeksi.
Joskus tunnen oloni koululla suorastaan häiritsevän ulkopuoliseksi, kun osallistumiseni paikalliseen opiskelijaelämään on mitä on. Mitään suurempaa identiteettikriisiä asiasta lienee kuitenkin tässä vaiheessa turha kehittää. Joka tapauksessa nautin omalla tavallani opiskelusta ja elämästä, sekä odotan innolla tulevaa siirtymistäni työelämään. Tietotekniikka vaikuttaa kaikin puolin hyvältä alalta tehdä töitä, ja muille harrastuksille saa kyllä järjestettyä aikaa tarpeen mukaan, kuten tähänkin asti. Mitään pakottavaa syytä viettää opiskeluaikaansa tunnetun kaavan mukaan ei ole, ja hyvä niin.
Unelmien tärkeydestä
Viitisen kuukautta sitten kirjoittelin siitä, miten päädyin tähtäämään pelisuunnittelijan ammattiin. En silloin vielä arvannutkaan, kuinka lähellä ajatuksen toteutuminen halutessani olisi - nyt alan yritys Tampereelta on tehnyt minulle työtarjouksen, jossa toimenkuvaan sisältyisi ohjelmointia, graafista suunnittelua ja heti alkajaisiksi myös sitä kaikkein eniten tavoittelemaani, siis pelisuunnittelua. Mukana olisi kaikki pienen yrityksen tarjoamat edut, mitä kuvitella saattaa: joustoa jokaisessa mahdollisessa asiassa, näköalapaikka yrityksen sisäiseen sielunelämään, monipuoliset työtehtävät ja motivoiva työilmapiiri. Työpanoksellani olisi merkitystä, ja voisin olla varma, että yrityksen toiminta ei kompastele ainakaan byrokratiaan tai kommunikaation puutteeseen.
Edessä on kuitenkin valinnan paikka, sillä myös toinen firma haluaisi minut täksi kesäksi töihin. Kyseessä on vähän suurempi, muttei kuitenkaan liian suuri suomalainen tietotekniikkapulju. Homma tarjoaisi opiskelijalle varsin hyvät työsuhde-edut ja ennen kaikkea mahdollisuuden viedä omaa osaamistaan eteenpäin. Kandidaatin- tai diplomityön tekeminen yrityksen puitteissa olisi helppoa, ellei jopa suotavaa. Mieleni tekisi suorastaan ottaa vastaan molemmat työpaikat, mutta tämä tuskin kummankaan puolesta onnistuisi, joten tällä kertaa on tyydyttävä yhteen. Tupla-mainosten syvällinen viisaus ei siis aina auta.
Jo tähän mennessä olen kuitenkin oppinut työtä hakiessani ainakin jotain: on tärkeää asettaa itselleen tavoitteita. Jos tähtää korkealle, harvoin kaatuu ainakaan naamalleen maahan. Minusta ei välttämättä tule seuraavaa Shigeru Miyamotoa, mutta seuraava Goichi Suda tai Ken Levine saattaisi näillä näkymin tullakin. Joka tapauksessa vain taivas on rajana, eikä ole mitään syytä tähdätä yhtään sen matalammalle. Yhden, pienemmän unelman toteutuminen lisää aina tunnetta siitä, että toistenkin unelmien kohdalla saattaisi onnistaa. Parhaassa tapauksessa syntyy positiivinen kierre, jossa itsevarmuus, osaaminen ja tavoitteiden toteutuminen ruokkivat toinen toisiaan, ja sekös jos mikä on miellyttävää.
Puhe puolesta elämästä
Half-Life 2:ssa Gordon Freeman yrittää pelastaa maailman sanomatta sanaakaan. Aiheesta on Internetissä väännetty vitsi jos toinenkin, mutta asetelman huvittavuus aukesi minulle kokonaisuudessaan vasta aivan hiljattain. Videopelien ulkopuolisen maailman pelastajille - siis poliitikoille ja aktivisteille - puhe on kuitenkin tärkein yksittäinen työkalu. Barack Obama tuskin voittaisi demokraattien esivaalia sorkkaraudan tai raketinheittimen avulla, vaikka ajatusleikkinä idea kiehtookin.
Jos haluaa pelastaa galaksin, keskustelupainotteinen Mass Effect lienee siis todenmukaisempi arvaus sankarin toimintatavoista kuin Halo 3 tai Half-Life 2. Sanan säilä jyrää plasmapyssyt armotta lakoon, ja hyvässä lykyssä saattaa saada naistakin. Pelin ainokainen - ja varsin hyvällä maulla toteutettu - seksikohtaus herättikin jenkeissä melkoisen kohun. Muiden pelien päähenkilöillä ei käy yhtä hyvä flaksi: Master Chief on sinkku, ja Alyxkin tuntuu hengaavan Gordon Freemanin seurassa ainoastaan olosuhteiden pakosta. Mihinkäs siitä pakenet, jos kaikki pelimaailman reitit yhtä lukuunottamatta on aina hitsattu kiinni? Vaikka seuraa tarjoaisikin väkivaltainen ja tuppisuinen MIT-nörtti, on sekin sitä paitsi parempi vaihtoehto kuin vihamielisten avaruusolentojen kyborgisoima miliisi.
On tavallaan kummallista, kuinka korkeita arvosanoja Half-Life 2:n tapainen peli saattaa lehdistöltä saada. Totta kai kokemus on pirun siisti, mutta sen arvo osana laajempaa kulttuuria on lähestulkoon olematon. En keksi yhtäkään filosofista tai yhteiskunnallista kysymystä, johon peli ottaisi kantaa, ja juonenkuljetuksenkin kanssa on vähän niin ja näin. Toki Half-Life 2 sijoittuu dystopiseen tulevaisuuteen, jonka voisi mieltää George Orwellin 1984:n tapaiseksi kannanotoksi. Olennaista kuitenkin on, että pelin helvetin ovat luoneet ulkopuoliset, siis tässä tapauksessa avaruusoliot. Ihmiskunta on pelissä pelkkä uhri, jonka osaksi jää pyristellä sankarillisesti vastaan. Ehkä joskus pelkkä tunnelmakuvaus riittää.
Esimerkiksi Portal onnistuu hommassa kuitenkin paljon paremmin. Koko pelin voi käsittää vertauskuvallisena ja riemukkaana kamppailuna epäinhimillistävää ja luonnotonta yhteiskuntajärjestystä vastaan, ja tässä tapauksessa myös mykkä päähenkilö sopii kuvaan. <subject name here> ei puhu, koska Aperture Sciencen laboratoriossa ei ole ketään, kelle puhua (ehkä yksi kuutio). Half-Life 2:n ansioksi voidaan laskea, että se vei eteenpäin videopelien tarinankerronnassa tarvittavaa tekniikkaa - ehkä nyt on vihdoin tullut myös sisällön vuoro?
Loppukevennykseksi vielä Half-Life 2 -henkistä tarinankerrontaa parhaimmillaan. Sivistyneimmät lukijoistani ovat varmaan tämän jo nähneetkin.